sunnuntai 7. joulukuuta 2014

0130

Kaksi viikkoa sitten lähti lähete osastolle. Nyt odotellaan milloin sieltä vapautuu paikka. Onko ihan hirveää sanoa että tavallaan odotan sitä? Täällä kotona ollessa kaikki asiat vaan kaatuu päälle, kun niitä miettii yksin sängyn nurkassa. Unirytmikin on taas päin helvettiä, eilen heräsin kuudelta päivällä. Muuten olen voinut aika hyvin, paitsi syömisien kanssa on ongelmaa mutta niinhän sitä on aina.

Hirveä stressi joululahjojen kanssa... Parille kaverille olen jo keksinyt lahjat, mutta äidin, siskon ja mummon lahjoja en ole vielä keksinyt. Ideoita?
Muuten tykkään joulusta tosi paljon! Rakastan sitä rauhallista tunnelmaa ja kynttilöitä ja jouluruokaa.
Itse en muuten ole tovonut mitään joululahjaksi, en ole viime vuosina toivonut ja olen kuitenkin aina saanut mieleisiä lahjoja. Jos saan rahaa niin sitten ostan itse jotain mitä tarvitsen.

Tää päivien synkkyys ja kosteus pistää masentamaan vielä enemmän. Ei ole edes lunta. Valoa on vaan pari tuntia päivässä ja senkin ajan nukun. Pitäis jaksaa siivota ja tehdä muita kotitöitä, hoitaa koiraa, kissoja ja kanin häkkiä mutta ei vaan jaksa.





  


Piirrät ihollesi kivullesi kasvot
Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi
Kylpyhuoneessasi, yöllä puoli kaksi
Kun kaikki muut jo nukkuvat on sinun hetkesi

Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa
Ja olet elossa



keskiviikko 19. marraskuuta 2014

There’s nowhere we can hide

Joskus mä toivon, et voisin vaan kadota jäljettömiin. En kuolla, vaan kadota. Alottaa uus elämä jossain muualla. Tai asua keskellä metsää jossain majassa. Oon niin kyllätyny tähän syyllisyyden tunteeseen. Kuulin eilen äidiltä että pilaan sen elämän. Tiesin sen jo mutta sattuu silti... Haluun pois täältä, ei vaan oo paikkaa mihin mennä. Äiti uhkailee osastoilla ja lastenkodeilla, haluu mut pois silmistään. Tekisin palveluksen jos pakkaisin kamat ja lähtisin ite. Tekis niin kovasti mieli, mutta en tiedä mihin edes menisin...


tiistai 14. lokakuuta 2014

Ja yksinäisyys on vaarallisempaa kuin ylipaino

Musta tuntuu siltä että masennus on taas tulossa takaisin. Otin liikaa paineita koulusta ja tässä sitä taas ollaan. Myös ihan liian moni kaverisuhde on päättynyt muutaman kuukauden sisään. Lisänä yksi särkynyt sydän. Painonkin tarkkailu on tullut taas kuvioihin.

Nyt oon syyslomalla, ens viikolla meen kouluun juttelemaan opon kanssa opinnoista. En tiedä mitä mä haluan. Haluanko keskeyttää vai pidentää? Vaikeaa.. Kumpikin tulisi vaikuttamaan mun tulevaisuuteen. Mutta näin en voi jatkaa, liian raskasta.


Päiväni kulutan nukkumalla ja katsomalla jotain tv sarjaa. Nyt on ollut ajankohtaisia American horror story ja Under the dome. Pidän molemmista paljon. Lisäksi välillä leivon jotain. Viime viikolla tuli tehtyä brownieta ja pizzaa muutamaan otteeseen.


Hävettää myöntää, mutta olen oksentanut muutaman kerran. Syömishäiriö kiristää otettaan ja annan sen viedä. Musta tuntuu siltä että olen ihan liian lihava. Voisin hyvin laihtua muutaman kilon, ja silti säilyttäisin muotoni. Oon käynyt kerran viikossa sellaisessa rasvanpolttojumpassa, laihtumista en oo vaa'assa huomannut, mutta en mä kyllä ole muuttanut muita elämäntapojani yhtään joten en ihmettele. Varmaan pitäis jättää kaikki herkut pois mutta itsekuri ei ole tarpeeksi hyvä...





torstai 9. lokakuuta 2014

Liikaa


Musta tuntuu siltä että olen täysin epäonnistunut ihmisenä. Vaikka kuinka yritän ja ponnistelen niin en onnistu. Missään. Ikinä.
Olen jäänyt jälkeen koulussa. Työt kasaantuu taakaksi niskaan, ja painavat selkääni kumaraan. Miten paljon kestän ennenkuin olen täysin maassa? En halua painua takaisin sinne monttuun mistä olen kavunnut ylös. Siihen meni kaksi vuotta. Tämä epäonnistumisen tunne on kamala. Häpeän niin helvetisti. Olen epäonnistunut. Taas.


Anteeksi